Tiistai 28. Tammikuuta

Sparrow

  Aamu oli valjennut jo jonkin aikaa sitten. Sparrow istui yksinään keittiön pöydän ääressä ja tuijotti eteensä mietteliäs ilme kasvoillaan. Hän puhalsi lyhyen, nopean puhalluksen, mutta sokerimuru, johon hänen silmänsä olivat kiinnittyneet ei liikahtanut senttiäkään. Tyytymättömästi äännähtäen Sparrow laski leukansa vasten pöytää ja kokeili uudestaan, mutta muru näytti tehneen pöydälle pysyvän asumuksen. Nyt jo ärtyneenä tyttö täytti poskensa kokonaan ilmalla ja päästi kaiken ulos yhtenä puuskahduksena. Itsepäinen sokerinpala ei mahtanut voimakkaalle pohjoistuulelle mitään, vaan lennähti sen mukana kauemmas ja laskeutui taas alas pöydän toiselle kulmalle. Sparrow virnisti voitonriemuisesti ja oli aikeissa toimittaa pienelle viholliselleen viimeisen kuolettavan iskun, kun hänen äitinsä pyyhälsi pöydän vierestä aamutakissaan ja suunnisti jääkaapille. Rouva Greyn saapumisen aiheuttama ilmavirta pudotti murun lopulta maahan. Sparrow katsoi lattialla makaavaa valkoista palleroa epäuskoisena ja nojasi sitten tuolillaan taaksepäin, ristien samalla kädet rinnalleen.
  ”Sinä myöhästyt koulusta, Sparrow”, rouva Grey moitti kaataessaan kahvia pöydällä odottavaan kuppiin. ”Tiedäthän, kuinka minä vihaan puhua sen sinun opettajasi kanssa puhelimessa aina silloin kun et ehdi tunnille.”
  ”Tiedän”, Sparrow murahti vastaukseksi ja vilkaisi seinällä riippuvaa kelloa murhaavasti. ”Mutta minä en noita viisareita saa pysähtymään, enkä myöskään osaa taikoa Jeremyä juoksemaan nopeam- ”
Ovi kello keskeytti tytön lauseen, ja tämä pyrähti seisomaan, sieppasi laukkunsa lattialta ja hyppeli eteiseen.
  ”Käy kaupassa kun tulet kotiin”, Mary huusi tyttärensä perään ja tämä nyökkäsi epämääräisesti sujauttaen sivupöydällä olevan kauppalapun taskuunsa. Sparrow taisteli kengät jalkaansa pikavauhtia ja paiskasi oven auki samalla liikkeellä.
   Korkealta paistava aurinko sokaisi hänet hetkeksi, mutta hän ei ehtinyt jäädä seisomaan paikalleen yrittämään totuttaa silmiään häikäisevään valoon, kun Jeremy jo tarttui hänen käteensä ja nykäisi hänet liikkeelle.
  ”Mistä sinä oikein unelmoit? Minustako? Kyllä minä tiedän, että olen kaikin puolin täydellinen, mutta jos jäät vielä hetkeksikin paikoillesi, emme ehdi ajoissa kouluun. Enkä usko, että vanha huuhkaja antaa asian olla vain, koska minä olen hyvännäköinen.”
  ”On sinun laiskojen jalkojesi syytä että me olemme myöhässä, ja minä en unelmoi!” Sparrow huudahti yrittäen saada äänensä vihaiseksi. Hän epäonnistui yrityksessään surkeasti.
  ”Niinhän sinä sanot”, vastasi Jeremy nauraen, ”mutta seurataanpa mitä tapahtuu matematiikan tunnilla. Voin lyödä vaikka vetoa, että sinä nukahdat tunnille. Taas.”
Sparrow irvisti, vaikka tunsikin itsensä mahdottoman lapselliseksi.

  ”Miten vain! Häviäjä joutuu raahaamaan kauppakassit mukanaan kun tullaan kotiin.”

 Jos Sparrowlta olisi kysytty, ketä hän arvosti viisivuotiaan maailmassaan eniten, hän olisi luultavasti vastannut epäröimättä, että isoisäänsä. Ei äitiään eikä isäänsä, tai naapurin rikasta jättiläisnaista joka osti hänelle aina silloin tällöin jäätelöä, vaan erästä harmaata ja erittäin piskuista miestä, jota Sparrow ei ollut nähnyt moniin vuosiin. Toisaalta oli melko selvää, että melkeinpä jokainen maailman lapsi olisi pitänyt Sparrown isoisästä. Tämä kun oli ammatiltaan lelumyyjä.
 Matthew Grey oli tosiaan omistanut koko elämänsä leluille. Hänellä oli ollut tapana muistuttaa edesmennyttä vaimoaan eräästä tietystä seikasta aina, kun tämä oli ottanut asiakseen valittaa heidän huonoista tuloistaan; lapsen hymyn rinnalla ei raha ollut mitään. Ehkä tämä oli naiivi tapa katsoa maailmaa, mutta jos Matthew Grey ei olisi ollut naiivi, ei hän myöskään olisi ollut naimisissa rakastamansa naisen kanssa. Kaikessa oli aina hyvät puolensa.
  Erään harmaasilmäisen, hymyttömän lapsen viihdyttämiseen Matthew käytti enemmän aikaa ja vaivaa, kuin monien muiden. Hänen pojantyttärensä Sparrow oli syntymästään asti ollut kova pala purtavaksi, eikä tyttö ollut suonut isoisälleen hymyä kuin vain muutaman kerran. Ehkäpä juuri tämä oli syy siihen, että ne harvat hymyt, joita Matthew oli ollut todistamassa, olivat olleet kaiken vaivan arvoisia. Toisaalta syynä saattoi myös olla tytössä sillä hetkellä tapahtuva muutos.
  Sparrown kasvot olivat tavallisesti vakavat, tarkkaavaiset ja liikkumattomat, mutta kun tyttö hymyili teeskentelemätöntä hymyään ja päästi ilmoille naurun, joka oli vielä harvinaisempi kuin tytön hymy, tuntui kuin koko maailma olisi kääntynyt päälaelleen. Synkätkin hetket muuttuivat iloisiksi, ja kaikilla näytti taas yhtäkkiä olevan tusinan verran enemmän syitä elää. Sellaisesta tytöstä oli vaikea olla pitämättä.
  Oli ehkä vanha klisee, raskas herjaus päin Kuoleman kasvoja sanoa, että kun lopun aika oli lähellä, sen pystyi tuntemaan luissaan. Monille kuolema oli täysi yllätys, mutta Matthew ei ollut niitä ihmisiä, jotka antoivat sen hiipiä selkänsä takaa varkain. Kun maailma alkoi hämärtyä ja tulla harmaaksi, ja kun vanhan miehen ruumiinjäsenet alkoivat viimein sanoutua irti tehtävistään, mies päätti tehdä vielä yhden hyvän teon elämässään. Harmaasilmäinen pikkutyttö mielessään hän valmisti nuken, elämänsä mestariteoksen, jonka hän nimesi Harmaavarpuseksi. Saatuaan nuken valmiiksi hän otti sen kainaloonsa, muistaen kiireessään tuskin edes laittaa takkiaan päälleen. Itse asiassa, kun Matthew palasi muistelemaan päivää monien vuosien jälkeen, hän oli melko varma, että oli jättänyt ulko-ovensa selkosenselälleen. Varma hän ei kuitenkaan voinut olla, sillä eihän hän ollut koskaan palannut takaisin varmistamaan asiaa.
  Kun viisivuotias Sparrow sai nuken käsiinsä, hän tarkasteli sitä pitkään kriittisin silmin. Sanomatta sanaakaan hän silitti pienen lelutytön mustia hiuksia, käänteli tätä varovasti ympäri, nosti omien silmiensä tasolle kuin tarkistaakseen nuken ilmeen. Lopulta hän irrotti katseensa nukesta ja siirsi sen kurttuiseen, pieneen mieheen. Tämä istui hänen edessään lattialla, ilme varovaisena, kuin odottaen lopullista tuomiota. Sparrow hymyili, puristaen Harmaavarpusen varovasti ja hellästi rintaansa vasten.

  Kuten ennenkin, Sparrown hymy sai Matthewn unohtamaan kaiken. Kun pelko ja jännitys hänen rinnassaan hellittivät, myös hänen ruumiinsa kipu väheni, ja viimein mies uskoi olevansa valmis kaikkeen. Tuntien olonsa kevyemmäksi kuin pitkään aikaan, hän nousi ylös ja kumartui pörröttämään pienen pojantyttärensä karheita hiuksia. Tyttö kikatti, nauru kuplien hallitsemattomasti. Matthew hymyili ja kumartui alas sen verran että sai katsottua Sparrowta kunnolla silmiin.
 ”Pidäthän siitä hyvää huolta?”, hän kysyi kiusoitteleva hymy huulillaan.
Sparrown kasvoille kohosi teeskennelty, loukkaantunut ilme, kun hän irvisti vanhan miehen kysymykselle.
 ”Totta kai, pa.”

Matthew hymyili lempinimelleen ja tökkäsi sormellaan tytön nenänpäätä.
 ”Se oli sitten lupaus.”
Sparrow nyökkäsi, nyt selvästi vakavoituneena, ja toisti nukkea rintaansa vasten painaen.
”Lupaus.”

Matthew ei jaksanut kulkea kovin kauas. Kieltäydyttyään kaikella kohteliaisuudella poikansa vaimon tarjoamasta teestä ja pikkuleivistä mies oli lähtenyt talosta katsomatta kertaakaan taakseen. Käveltyään muutaman korttelin eteenpäin hitaasti, omassa tahdissaan, hän lopulta istahti penkille ja katsoi yllään siintävää kaunista, vaaleansinistä taivasta itsekseen huokaisten. Pieni hymy löysi tien hänen ajan kuluttamille kasvoilleen ja vanha mies sulki silmänsä. Ei mennyt kovinkaan kauaa, ennen kuin hän nukahti syvempään ja lopullisempaan uneen kuin koskaan aiemmin.

  Muutama vuosi kului pienen tytön elämässä nopeasti, eikä Sparrow kaikelta kiireeltään ehtinyt useastikaan miettiä edesmennyttä isoisäänsä. Hän ei kuitenkaan koskaan unohtanut lupaustaan, eikä irrottanut otetaan Harmaavarpusesta. Joskus hän kantoi nukkea sylissään, joskus taas hän laski sen lattialle viereensä ja piti kiinni sen kuluneesta kangaskädestä. Siellä missä oli Sparrow, oli varmasti myös Harmaavarpunen, ja tyttö ja nukke olivat kuin erottamaton parivaljakko.
  Kuitenkin, kun koulu alkoi, ei Sparrow voinutkaan enää kantaa nukkea sylissään koko päivää. Silloin hän vannotti äitiään pitämään Harmaavarpusesta hyvää huolta, ja tämä lupasi pitää nuken turvassa. Elämä jatkui tavalliseen tapaansa, ja muutamien vieroitusoireiden jälkeen Sparrow pystyi sopeutumaan nukettomaan elämäänsä varsin hyvin, sillä hän tiesi, että lelutyttö odotti häntä kotona hänen sänkynsä päällä joka ikinen päivä.
 Yksi Sparrown vieroitusoireiden tuloksista oli nimeltään Jeremy. Poika oli kerran sattunut kulkemaan Sparrown ohi juuri sillä epäonnisella hetkellä, kun tytön itsekuri petti. Sparrow ei koskaan itkenyt, joten sen sijaan, että hän olisi järjestänyt suunnattoman kohtauksen ikävästään nukkeaan kohtaan, hän ripustautui kiinni lähimpään esineeseen, joka oli hänen näköpiirissään. Tämä esine oli sattunut olemaan Jeremyn toinen käsi, ja hetken hämmennyksen jälkeen poika tasapainotti itsensä ja antoi surkeannäköisen tytön roikkua hihassaan koko päivän, ja vielä useina muinakin päivinä sen jälkeen.
 Kun koulun lelupäivä koitti muutamaa kuukautta myöhemmin, ei Sparrown tarvinnut miettiä kahdesti, minkä lelun hän ottaisi mukaan. Harmaavarpunen kainalossaan hän tervehti parasta ystäväänsä koulun porteilla, varmana siitä että saisi pidettyä pienen nuken turvassa vaaroilta sinä päivänä, olihan hän tehnyt niin monet sadat kerrat aiemminkin. Keskustellen vilkkaasti Jeremyn kanssa hän saapui luokkaansa ja laski lelutytön pulpettinsa päälle. Se katsoi häntä paikaltaan koko tunnin, näyttäen selvästikin iloiselta siitä, että pääsi taas vähän tuulettumaan. Nukkekin saattoi tylsistyä elämäänsä, jos se joutui istumaan useampana päivänä peräkkäin yksin samassa huoneessa.

Sparrow ei tiennyt, mitä oli tapahtunut. Päivä vilisi hänen silmissään luotijunan nopeudella, aivot vain juuri ja juuri pysyen vauhdin perässä. Tyttö ei saanut kunnolla henkeä. Hetken hän ajatteli, että hän oli nukahtanut – niin sen oli pakko olla – mutta herääminen ei onnistunut millään. Irrottamatta katsettaan nukestaan, tai siitä mitä siitä oli jäljellä, hän tajusi nopeasti kipeän tosiasian. Tämä ei ollut unta.
 Sparrow oli varma, ettei ollut unohtanut. Tai, olihan hän jättänyt nukkensa luokkaan yksikseen hetkeksi, mutta vain korkeintaan muutamaksi minuutiksi. Mikään, ei mikään nukke voinut saada itseään pulaan niin lyhyessä ajassa, ei vaikka nukke olisi ollut itse isoisän tekemä Harmaavarpunen, joka kutsui vaikeuksia luokseen kuin magneetti.
 Sparrow tunsi liikkuvansa, kävelevänsä Harmaavarpusen hengettömän ruumiin luokse ja nostavansa sen syliinsä. Hänen katseensa hakeutui muutaman metrin päässä leikkiviin lapsiin, Hazeliin ja Jodieen. Heistä vähän oikealla makasi pieni pää, valkoinen pumpuli pursuten ulos kohdasta, josta sen olisi pitänyt olla kiinni vartalossa, jota Sparrow piti kädessään. Sparrow käveli pään luokse ja nosti sen ylös, kääntäen nuken kasvot itseään kohti. Kaksi muuta tyttöä kääntyi katsomaan häntä, Jodien ilme selvästi pelästyneenä..
Sparrow ei sanonut mitään, tuijotti vain kasvoja jotka tunsi sydänjuuriaan myöten.
Harmaavarpunen itki.
”Hei, anteeksi, me rikottiin se vahingossa. Kyllä sen pään voi ommella paikoilleen. Minun äiti osaa ommella tosi hyvin.”
Sparrow kuuli Jodien äänen vain kaukaa. Hän tuijotti silmät suurina kasvoja, joiden ilme oli vääristynyt raivosta, vihasta, surusta ja pettymyksestä. Eritoten pettymyksestä. Näkymättömät kyyneleet valuivat pitkin kalpeita, pehmeitä poskia.
”Se oli lupaus!”, nukke huusi armottomasti.
Harmaavarpusen ruumis osui lattiaan. Sparrown silmät tuijottivat kasvoja, joista tyttö piteli nyt kiinni kaksin käsin.
”Se oli lupaus!”
”Niin”, Sparrow nyökkäsi jähmettyneenä paikoilleen. ”Anna anteeksi.”
”Se oli lupaus! Lupaus! Lupauksia ei rikota!”
”Anna anteeksi, pa. Anna anteeksi, kiltti, anna…”
”Sparrow!”
”Lupauksia ei rikota!”, nukke kiljui korviasärkevällä äänellä.
”Sparrow!”
”Anna anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi…”

  ”Sparrow, herää!”
Sparrown silmät rävähtivät auki. Kesti hetken aikaa ennen kuin ne tottuivat valoisaan huoneeseen. Kaikki näytti omituisen sumuiselta. Jeremy oli kyykistynyt hänen tuolinsa viereen, tummat kulmat kurtistuneena huolestuneeseen ilmeeseen, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Meni muutama hetki, ennen kuin Sparrow lopulta tajusi, mikä oli vialla. Jeremyn käsi lepäsi hänen poskellaan, pyyhkien vaivihkaa pois sille valuneita kyyneliä.
Hän itki.
Sparrown kasvot kalpenivat kauhusta, toinen käsi puristautuen nyrkkiin pulpetilla, jota vasten Sparrow nojasi. Hänen näkökenttänsä selveni, kun viimeisetkin kyyneleet vierähtivät puiselle pinnalle yhtäkkiä täysin kuivuneista silmistä.
  ”Saitko hänet hereille?”
Matematiikanopettajan äänen kuullessaan Sparrow tajusi, etteivät he olleetkaan yksin. Muutama tukahdutettu hihitys kantautui hänen korviinsa, ja hän sulki silmänsä.
Hienoa. Painajaisesta painajaiseen.
  ”Minä luulisin… odottakaa hetki, opettaja Snelling. Sparrow?”
Sparrow vastasi kutsuun kohottamalla päätään muutaman sentin verran pöydän pinnasta ja avasi silmänsä uudestaan. Hänen ajatuksensa olivat sekaisin, myllättynä yhteen pieneen sotkuiseen kerään. Hänen oli päästävä pois. Päästävä ulos luokasta. Heti. Häpeän puna kohosi tytön kasvoille kun tämä tajusi Jeremyn yhä kuljettavan kämmenselkäänsä hänen kasvojaan pitkin. Hän oli itkenyt. Itkenyt keskellä matematiikan tuntia. Voi luoja, jos joku oli nähnyt…
  Sparrow tuijotti Jeremyä anovasti, pakokauhuisesti, ja poika ymmärsi. Huokaisten hän siirsi kätensä Sparrown poskelta tämän otsalle pyyhkäisten samalla loputkin todisteet tytön kyynelistä hihaansa.
  ”Opettaja, minusta tuntuu että hänellä on kuumetta.”
Jeremyn äänestä ei voinut kuulla valhetta, ja Sparrow uskoi, että sitä ei voinut nähdä myöskään pojan kasvoilta – jos Jeremy oli jossain lahjakas, niin näyttelemisessä. Sparrow antoi silmäluomiensa laskeutua alas kiitollisena ja kuunteli luokan yhtäkkistä hiljaisuutta.
  ”Todellako? No, se muuttaakin asian. Olisitko niin ystävällinen että kantaisit hänet terveydenhoitajan kansliaan?”
  ”Ilman muuta”, Jeremy vastasi jostain Sparrown korvanjuuresta.
Sparrow pakotti ruumiinsa valahtamaan veltoksi. Hän tunsi Jeremyn kääntävän itsensä ympäri. Ei mennyt kuin muutama sekunti, kun tuoli katosi hänen altaan ja hän roikkui ilmassa pojan sylissä. Lämmin, tuvallinen tunne, jonka Jeremyn kädet loivat, olivat omiaan karkottamaan painajaisen haamut hetkeksi, ja kuullessaan muutaman kateellisen, muka-hyvin-vaimennetun huokauksen Sparrown täytyi taistella itsensä kanssa, ettei olisi puhjennut hymyyn. Hymy olisi pilannut käsikirjoituksen, jota Jeremy kirjoitti tapahtumien mukaan inspiroiden. Voimatta kuitenkaan estää itseään Sparrow nojasi päänsä tahallisen näkyvästi ystävänsä rinnan päälle.
  ”Sitten mentiin, prinsessa”, Jeremy mutisi hänen korvaansa niin vaimeasti, että Sparrowlla oli vaikeuksia kuulla.
Hetkessä prinsessa ja prinssi poistuivat lavalta, jättäen taakseen vain kiihkeästi supisevan luokan.

Jeremy ei kulkenut kovin pitkälle, vaikka olisi jaksanut kannatella kevyttä tyttöä sylissään pitemmänkin aikaa. Sparrow kuitenkin räpisteli pojan käsivarsilla voimattomasti päästäkseen vapaaksi, ja lopulta Jeremyn oli laskettava hänet maahan. Tyttö nojasi itsensä vasten viileää, vihreäksi maalattua käytävän seinää ja valui sitä pitkin maahan, laskien pään polviinsa. Vielä vähän aika sitten vallinnut tyytyväinen tunne oli taas tipotiessään, ja painajainen palasi kummittelemaan hänen mieleensä.
Jeremy istahti ystävänsä viereen päästämättä ääntäkään. Hän laski kätensä tytön päälaelle ja alkoi silittää tämän hiuksia hajamielisesti. Minuutit kuluivat.
  ”Eihän kukaan nähnyt?”
Kysymys oli varovainen ja heikko, ja sitä tuskin kuuli sen vaimentuessa tytön polviin. Jeremy hymyili.
  ”Tuskin. Minä huomasin sinut ensimmäisenä.”
  ”Hyvä”, Sparrow mutisi ja kohotti sitten päätään sen verran että sai asetettua leuan nojaamaan vasten käsiään. Hänen ilmeensä oli taas vakaa ja tyyni, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vain ohuet, punaiset renkaan Sparrown silmien ympärillä paljastivat hänen itkeneen.
  ”Haluatko puhua siitä?” Jeremy kysyi kuitenkin varmuuden vuoksi ja nyökkäsi, kun Sparrow pyöritti päätään.
  ”Ei ole tarvetta.”
Kaksikko vajosi äänettömyyteen. Sparrow karkotteli viimeisiä kuvia Harmaavarpusen vääristyneistä kasvoista päästään, ja Jeremy seurasi hänen ilmeensä rauhoittumista. Vasta, kun tyttö päästi helpottuneen huokauksen huuliltaan, hän uskalsi laskea kätensä tämän hiuksista.
”Tiedätkös”, Jeremy mutisi viimein ja nojasi itsensä vasten ystävänsä olkapäätä.
Sparrow äännähti kysyvästi sulkien silmänsä uudemman kerran ja nauttien hiljaisuudesta jonka rikkoi vain käytävän toisessa päässä oleva kello. Viileä, kevyt ilma sai hänet tuntemaan olonsa mukavaksi, ja hän salli itsensä sykertyä Jeremyn rinnalle.
  ”Sinä nukahdit tunnille. Minä voitin.”
Sparrown kulmat kurtistuivat hetkeksi ja hän mutisi tuskin kuuluvasti:
  ”Voi hemmetti.”

 

Hazel

 

   Lattialaattojen eri värit sotkeutuivat toisiinsa Hazelin silmissä tämän harppoessa eteenpäin pitkin käytävää. Ajatukset olivat kietoutuneet erään keskustelun ympärille, joka oli sattunut hänen korviinsa aiemmin aamulla koulunporttien jonossa, ehkäpä vahingossa. Väite oli kummallinen, muttei mahdoton; sanottiin, että Sparrow Grey ja Jeremy Brooks olivat vihdoin ymmärtäneet ystävyytensä olleen koko ajan jotain ihan muuta – intohimoista rakkautta. Jalat takoivat lattiaa kiukkuisemmin kuin oli tarkoitus.

   Kääntyessään eräästä kulmasta vasemmalle hänen oli pysähdyttävä tarkistamaan luokkahuoneensa sijainti, ennen kuin jatkoi matkaansa. Keskustelun lisäksi Hazel oli aloittanut tiistaiaamunsa myöhässä ja luullut, että nyt oli jo keskiviikko. Ja keskiviikkoaamuinen espanjantunti oli tarkoitus pitää suuren koulurakennuksen aivan toisessa päädyssä. Nälkäkään ei auttanut asiaa. Kiukku ja ärtymys poistuivat mielestä vähitellen, mutta kääntyessään vihdoin oikealle käytävälle hänet herätti ajatuksistaan hiljainen puhe. Hetken hakemisen jälkeen silmät paikansivatkin parivaljakon istumassa lattialla ja sekalaiset tunteet iskivät Hazelin tajuntaan armottomasti jättäen tytön epäröimään käytävän päähän. Käytyään hetken sisäistä taistelua itsensä kanssa hän kuitenkin suoristi 155 senttisen vartensa ja marssi Sparrown ja Jeremyn ohi kuin ei olisi heitä huomannutkaan. Itsehillintä ei kuitenkaan riittänyt paljon pidemmälle, vaan heti seuraavasta kulmasta käännyttyään Hazel tähtäsi terävän potkun käytävää reunustavan kaappirivistön päähän.

 

   ”Hei Hayz!”

   Hazel asteli lapsuudenystävänsä luokse. Välituntia oli kulunut jo viisi minuuttia.

   ”Hei Jo.”

   Jodien seurassa seisoi joukko Hazelille etäisesti tuttuja nuoria, jotka rupattelivat iloisesti toisilleen. Jodie hymyili Hazelille.

   ”Miksi et ollut matematiikantunnilla?” tyttö kysyi, pilke silmäkulmassaan, ”olitko liian kiireinen järjestämään ylidramaattisia kohtauksia siivoojien kanssa?”

   Hazel hymyili kuivasti.

   ”Luulin, että tänään on keskiviikko ja matematiikanluokan sijaan koputtelin espanjanluokan ovea toisessa päässä koulua. Olin myöhässä muutenkin. Valitettavasti en siis ehtinyt neiti Snellingin viehättävään peruukkiliimanhajuiseen seuraan.”

   Tai toisin sanoen valitettavasti olen sekoamaisillani ja mielenterveyteni säilyttämiseksi kävelin raa’asti luokanoven ohitse, Hazel korjasi mielessään.

   Jodie heläytti ilmoille pirteästi pulppuilevan naurunsa. ”Sinä selkeästi toivoisit, että espanjaa olisi useammin kuin normaalisti. Älä huoli, niin minäkin.”

   ”Niin varmasti”, Hazel virnisti ja tökkäsi ystäväänsä kylkeen, ”koska espanja on ainoa aine jonka kanssa sinun ei tarvitse nähdä liikaa vaivaa ja silti saat huippupisteet kokeista, eikö tämä ole totta, neiti Yañez?”

   ”En ymmärrä mitä te yritätte vihjata, neiti Deax.”

   ”Oi, enhän minä vihjaile! Suorastaan törkeästi ja mahdottoman räikeästi yritän tässä korostaa sellaista tosiasiaa, että espanja on sinun toinen äidinkielesi.”

   ”Kovin absurdi väite.”

   ”Sitä minäkin.”

   Keskustelu kuoli heidän väliltään ja Hazel keskitti huomionsa pieneen ryhmään heidän ympärillään. Keskustelunaiheet pomppivat aina Jason Thomasista koulun kuumimpaan juoruun, Sparrown ja Jeremyn kuumana roihuavaan rakkauteen. Hetken kuluttua Jodie hätkähti ja tarttui terävästi pihtiotteella Hazelin käsivarteen.

   ”Sinä et ole sitten kuullutkaan!”
   ”Kuullut mitä?”

   ”Sitä, mitä matematiikantunnilla tapahtui!” Jodie hymyili ja ennen kuin Hazel ehti muistuttaa tyttöä siitä, ettei ollut osallistunut matematiikan tuntiin sinä päivänä ollenkaan, Jodie alkoi kertoa. Kuunnellessaan ystävänsä kertomusta Sparrowsta ja hymähdellessään oikeissa kohdissa, hän huomasi, että heitä ympäröivä nuorisojoukko oli lopettanut keskustelunsa ja kuunteli korva tarkkana Jodien jokaista sanaa. Tytön päästessä kohtaan, jossa Jeremy nosti Sparrown uljaasti käsivarsilleen, joukon jokainen tyttö huokaili ihastuksesta.

   ”Jeremy on ihmeellinen”, sanoi pitkä vaalea tyttö unelmoivasti ryhmän keskivaiheilta ja sai monet muut nyökyttelemään hyväksyvästi sanoilleen. Ryhmän pojat vaihtoivat silminnähden ärsyyntyneitä katseita.

   ”Niin. Toivoisin, että jonakin päivänä Jeremy kantaisi minuakin niin”, pitkän ja vaalean tytön vieressä seisova tumma tyttö huokaisi lasittunut katse silmissään. Hazel muisteli tytön olevan nimeltään Barbara, ”Jeremy on kuin saduista ulos astunut Prinssi Rohkea.”

   Jotkut tytöistä myöntelivät Barbaran sanojen mukana, mutta Hazel katsoi ikävystyneenä pilviä yläpuolellaan, eikä halunnut ottaa osaa keskusteluun. Hän ei voinut ottaa riskiä siitä, että joku tajuaisi, minkälaisia tunteita poika hänessä aiheutti. Ja toisekseen, häntä inhotti tietää, että joku muukin jakoi saman tunteen hänen kanssaan samaa ihmistä kohtaan.

   ”Jos hän pyytäisi minua joku päivä kahville –”

   ”Toivot vain”, Jodie kiusasi vieressään seisovaa tyttöä ja tyttö punastui korviaan myöten. Hazel laski katseensa taivaasta kenkänsä vieressä lepäävään kiveen ja ennen kuin huomasikaan, hän oli jo sulkenut korvansa tyhjänpäiväiseltä keskustelulta.

   ”Hazel?” toisti kärsimätön ääni hetken kuluttua ja palautti hänet maan pinnalle. Se oli se sama vaaleahiuksinen tyttö, joka oli kehunut Jeremyä ihmeelliseksi. Ryhmän jokainen silmäpari tuijotti häntä.

   ”Anteeksi, en kuunnellut. Mitä sanoitkaan?” Hazel kysyi, tilanteen pakosta.

   ”Kysyin vain, että millainen sinun äitisi on? Et ikinä puhu hänestä” tyttö kertoi ja hymyili sanojensa päätteeksi leveästi. Hymyssä oli mielistelevä vivahde. Jodien tarttui uudelleen Hazelin käsivarteen, kuin estääkseen tätä joko läimäyttämästä uteliasta tyttörukkaa tai vaihtoehtoisesti pyörtymästä järkytyksen ja äidin kuoleman tuottaneen tuskan uudelleenheräämisen voimasta. Hazelin teki mieli läimäyttää lähinnä Jodieta – jo toista kertaa kahden päivän sisällä – siitä hyvästä, että tyttö oli pahimmanlaatuinen teeskentelijä. Hädässä ystävä tunnetaan, hah hah. Jodie itse oli laittanut Hazelin kertomaan äidistään Sparrowlle ja Jeremylle vain päivää aikaisemmin. Ryhmän muut nuoret näyttivät nojautuvan lähemmäs kuullakseen myös vastauksen. Purkkapallo poksahti.

   ”Millainen minun äitini on?”
   ”Niin.”
   Nyt joukko tiivisti rivejään huomattavasti. Hazelin vatsanpohjaan putosi paino, joka teki sanojen muodostamisen yllättävän vaikeaksi.

   ”En usko, että isä arvostaisi sitä, että menisin kaivamaan äidin haudan auki vain nähdäkseni millainen hän on nykypäivänä”, Hazel sanoi karkeasti ja päätti, että voisi hoidella heti kättelyssä homman loppuun asti kunnialla, ”Mutta luulen, ettei se olisi kaunis näky.”

   Hazel kääntyi ja jätti joukon taakseen jäämättä kuuntelemaan reaktioita kylmään arvioonsa. Jodie juoksi hänet kiinni ja Hazel vilkaisi ystäväänsä; tytön kasvojen huolestunut naamio ei aivan peittänyt alleen kaikkea sitä paheksunnan määrää, mitä Hazelin sanat olivat tytössä herättänyt.

   ”No, seuraavaksi on sitten historiaa, eikö totta?”

 

   Hazelia ärsytti. Hän oli jälleen myöhässä.

   Jalat liukuen hän pysähtyi luokkahuoneen oven eteen ja koputti siihen rivakasti. Ovi aukesi ja paljasti takaansa luokan täynnä oppilaita ja punahiuksisen, vanhan ja lempeästi hymyilevän kukkakepin mallisen miehen.

   ”Jo odottelinkin, että missäs meidän oma pieni Pähkinämme viipyy”, mies ilmoitti ja laski Hazelin sisään. Luokka toljotti ja Hazel lahjoitti hymyn opettajalle.

   ”Olen pahoillani, Charlie”, hän naurahti ja pyrähti oitis paikalleen Jodien viereen, ”mutta minähän olen aina vähän muodikkaasti myöhässä.”

   Historianprofessori Charles Brown istahti takaisin pöytänsä taakse ja odotti kärsivällisesti, että Hazel oli saanut esille kaikki tarvittavat tavarat. Sitten hän alkoi kertoa seikkaperäisesti Ranskan vallankumouksesta hullunkurisella irlantilaisaksentillaan ja sai luokan naurahtelemaan vapautuneesti. Sukien mursunviiksiään professori Brown asetti kalvon piirtoheittimelle ja loi anteeksipyytävän katseen luokkaansa.

   ”Olen pahoillani, tänään ei ole enempää kirjoitettavaa kuin tämä kalvo. Lupaan ensi kerralla vähän skarpata ja tuoda kolme kalvollista muistiinpanoja.”

   Hazel virnisti ja nojautui taaksepäin tuolilla. Joka ikinen tunti Charlie lupasi saman lupauksen, eikä koskaan silti pitänyt sitä. Niin kuin se olisi ollut kovinkaan harmillinen asia. Hetken aikaa luokassa oli hiljaista, kun kynät piirsivät papereihin merkintöjä. Charlie myhäili pöytänsä takana viiksiään edelleen sukien.

   Hazel katsoi opettajaansa leveä hymy huulillaan – Charles Brown teki oppimisesta paljon mukavampaa kuin kukaan muu opettaja ikinä. Erikoisinta oli se, ettei mies ikinä hermostunut. Myöhästyjille hän keksi nöyryyttäviä lempinimiä ja jos joku sattui puhumaan kesken kaiken hänen päälleen – jota niin harvoin tapahtui, sillä kenenkään ei ikinä tehnyt mieli keskeyttää hänen sepustuksiaan – hän saattoi määrätä suulaan yksilön hoitamaan tunnin hänen puolestaan samalla kun hän itse istui kyseisen oppilaan paikalle ja kommentoi opetusta kovaäänisesti ja sai luokan nauramaan vatsansa kipeäksi. Lisäksi, kummallista kyllä, opettaja vaati, että häntä kutsuttiin Charlieksi.

   Kello tikitti vauhdikkaasti eteenpäin ja Hazel antoi mielensä lähteä mukaan historiallisiin tapahtumiin, joita Charlie kuvailikin näyttävästi käsiään apuna käyttäen.

   ”No, osaakos joku teistä kertoa, miksi Napoleon oli niin kovin lyhyt?”

   Luokka pysyi hiljaisena.

   ”No, nyt te siis tiedätte, miksi kannattaa aina syödä ne vihannekset siitä lautasenreunalta. Oletko sinä syönyt vihanneksesi, neiti Deax?”

   Hazelia nauratti: ”tottahan toki, herra Brown – Charlie, siis – mutta perintötekijäni varmaan vaikuttavat minun pituuteeni enemmän kuin vihannekset.”

   ”Niinhän sitä voisi luulla”, Charlie Brown julisti salaperäisesti ja osoitti sitten sormellaan ikkunasta ulos, ”ja nyt te voisittekin mennä imemään itsenne täyteen D-vitamiinia, voitte poistua.”

   Jodie ja Hazel tottelivat käskyä hihitellen muun luokan mukana.

 

Sparrow

Sparrow siirsi aavistuksen verran päätään nähdäkseen Hazelin katoavan nurkan taa. Ei kulunut kuin muutama sekunti, kun terävä, mutta samalla vaimea kolahdus tavoitti hänen korvansa. Sparrow rypisti kulmiaan hämmentyneenä ja käänsi itsensä vähän mukavampaan asentoon Jeremyn vieressä.
  Tyttö huokaisi ääneen ja katseli tummaa kattoa yläpuolellaan. Pari siihen liimattua, vaaleanpunaista purkkapalloa kiinnitti hänen huomionsa, ja Sparrow jäi tuijottamaan niitä, vaikkei uskonutkaan löytävänsä niiden sielunelämästä mitään itseään kiinnostavaa. Hän ei osannut kuvitellakaan kunnollista syytä siihen, miksi joku olisi vaivautunut etsimään tikkaat saadakseen purkkansa koristamaan koulun käytäviä. Tietysti oli mahdollista, että tämän omaperäisen taiteen luoja oli itse ainakin parimetrinen, mutta Sparrow ei muistanut törmänneensä koulussaan kehenkään niin pitkään. Ehkäpä hänen omat silmänsä harhailivat liian paljon lattiassa. Ylös katsottaessa maailma näyttäisi varmasti erilaiselta. Jos hän tekisi niin, kohtaisi muut silmästä silmään, hän kykenisi luultavasti myös löytämään pojan, joka katon oli koristellut. Tai sitten ei.
  Sparrow palautti harhailevat ajatuksensa takaisin Hazeliin. Tyttö ei kuulunut hänen lempiajatuksiinsa, mutta ei Sparrow voinut itseään niiltä täysin eristääkään.
  Yleisesti ottaen, Sparrow näki Hazelin draamakuningattarena. Melko itseään täynnä olevana barbiena, jolla ei ollut rinnassaan elämää pumppaamassa muuta kuin muovisydän. Tyttö näytti aina saavansa tahtonsa läpi, ja tuntui nauttivan jokaisesta huomion hitusesta, jonka ansaitsi. Tyttö oli aina meluavan ystäväjoukon ympäröimä, ja sulautui joukkoon kuin joukkoon kuin yksi sosiaalinen kameleontti. Henkilökohtaisesti Sparrow epäili, ettei Hazel tuntenut nimeltä edes puolia itseään piirittävästä ihmislaumasta. Jos tyttöä olisi koulittu vähän parempaan kuntoon tästä olisi tullut rouva Greylle unelmien tytär. Vaikka Sparrow ei juuri välittänyt siitä, ettei hän itse täyttänyt äitinsä täydellisen tytön mittakaavaa, hän tiesi, ettei halunnut kenenkään muunkaan täyttävän sitä, ja Hazel oli vaarallisen lähellä saada Sparrown äidiltä ”kaikkein paras tytär” – tittelin.
  Ainakin Hazelin käytöstavat olivat jotain, mitä oli muutettava todella paljon, ennen kuin sellainen titteli olisi tytön saavutettavissa. Sparrow itse oli saanut ladyn kasvatuksen, ja tiesi tarkalleen etiketin jokaista pilkkua ja pistettä myöten, miten sai ja miten ei saanut käyttäytyä itseään vanhempien ja arvokkaampien ihmisten edessä. Hazel Deax ei ollut luultavasti koko etiketistä koskaan kuullutkaan – tai sitten hän oli erittäin taitavasti oppinut olemaan välittämättä siitä.

  ”Sparrow, mennäänkö syömään?”

Tyttö nyökkäsi Jeremylle ja nousi seisomaan tämän vahvan käden avustuksella. Seuratessaan poikaa läpi käytävien, ja ihmisten alkaessa hitaasti purkautua ulos luokista heidän ympärillään, Sparrow muisti yhtäkkiä kolahduksen, jonka Hazel oli aiheuttanut. Hän ei voinut enää kääntyä takaisin nähdäkseen, oliko tyttö saanut aikaan lommon johonkin käytävän päädyn kaapeista, mutta veikkasi kuitenkin myöntävästi. Hän ei ymmärtänyt, mikä sai jonkun purkamaan vihaansa viattomiin kaapinoviin. Loppujen lopuksi hän ei oikeastaan edes välittänyt ymmärtää, olihan kyseessä vain Hazel Deax, tyttö, jonka pelkkä olemassaolo oli onnistunut pilaamaan suuren osan Sparrown koulukokemuksista.

 

”Hoi, Jeremy!”
Sparrow ja Jeremy kääntyivät ympäri keskellä ruokajonoa ja aiheuttivat samalla pienen kohtauksen, kun Jeremy kaatoi vahingossa takanaan seisovan tytön maitolasin tämän tarjottimelle. Tyttö näytti reagoivan tapahtumaan varsin hitaasti – tuijotettuaan ensin hämmentyneenä Jeremyä silmiin, katsottuaan sitten tarjotintaan ja uudestaan edessään seisovaa poikaa hän päästi pienen tukahtuneen kiljaisun ja hypähti taaksepäin törmäten takanaseisojiin ja aiheuttaen nopeasti etenevän ketjureaktion koko jonossa. Sparrow ei ollut ihan varma siitä, kumpi tytön reaktion oli aiheuttanut: tarjottimelta tulviva maito vai hänen edessään seisova komeuden ruumiillistuma.
 Sparrow painoi silmänsä lattiaan ja yritti olla huomioimatta lainkaan ärtynyttä mutinaa ja synkkiä katseita, jotka kohosivat heidän ympäriltään. Hän heilautti nopeasti ja kutsuvasti kättään suurisilmäiselle, hontelolle pojalle, joka oli hetkeä aiemmin kutsunut Jeremyä nimeltä. Tämä otti kutsun vastaan, ja jos Sparrow ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut uskoa nähneensä näkymättömän hännän heilahtavan innokkaasti pojan selän takana. Christopher Shyer, Sparrow muisti pojan nimen hetkeä ennemmin kuin tämä saavutti heidät.
  ”Anteeksi, oletko kunnossa?”
Sparrow vilkaisi Jeremyä, joka auttoi parhaillaan maahan kaatunutta tyttöä seisaalleen. Tyttö oli kasvoiltaan syvänpunainen, ja tämän silmät räpsyivät niin kiivaasti, että hetken aikaa Sparrow luuli niissä olevan jotain vikaa. Kramppi, ehkä. Mutta tytön horjahtaessa selvästi tahallaan hetkeksi Jeremyn rintaa vasten, Sparrown oli pakko huokaista ja pyöräyttää silmiään tuskissaan. Tyttö olisi voinut edes yrittää käyttäytyä normaalisti.
  ”Eh, totta kai. Elämäni kunnossa.”
  ”Nyt kun sinä olet siinä”, Sparrow täydensi tytön lauseen mielessään hymähtäen, ja loi Jeremyyn lyhyen, väsyneen katseen. Poika virnisti hänelle kiusaantuneena ja viittoi toisella kädellään kohti ruokalaa, yrittäen toisella kohteliaasti irrottaa itseensä liimautunutta tyttöä. Sparrow nyökkäsi hitaasti ja seilasi tyhjä tarjotin kädessään kohti ruokalan perimmäistä, ihmistenpuutteesta kärsivää pöytää. Christopher seurasi vaiteliaasti mutta kuuliaisesti hänen kannoillaan.
 ”Katso nyt, mikä kömpelys.”
 ”Näin varmasti, että hän tönäisi Jeremyä.”
 ”Tahallaanko?”
 ”No totta kai. Jeremyä käy sääliksi, kun hän joutuu kestämään tuollaista haaskaa.”
Sparrow tunsi veren syöksyvän kasvoilleen, ja piti silmänsä tiukasti kiinni päämäärässään. Hän ei uskonut vihaavansa mitään yhtä paljon kuin koulun ruokalaa ja sen sisällä istuvia ihmisiä. Sparrow ei enää muistanut, milloin viimeksi hän oli saanut kulkea vakiopöytäänsä ilman minkäänlaista kohtausta. Pitkä aika siitä tuntui olevan joka tapauksessa. Yleensä hän vain kompastui johonkin tai pudotti hermostuessaan tavaroita käsistään, mutta aina välillä joku pysäytti hänet pöytänsä vierelle kommentoidakseen hänen vanhanaikaista hiustyyliään tai jotain muuta yhtä tarpeetonta.
  Puoliääneen mutisten Sparrow laski tarjottimensa puhtaalle pöydälle ja istui sen eteen. Hän väisti taitavasti Christopherin katseen ja tuijotti ulos. Hän ei ollut koskaan pahemmin jutellut aknekasvoisen pojan kanssa, eikä tuntenut erityistä tarvetta tehdä niin nytkään, ei ainakaan, kun hänen hyvä tuulensa oli juuri tehnyt äkkisyöksyn maahan. Mitä sitten, jos Sparrow oli koulussa hieman epäsosiaalinen? Muina aikoina hänen täytyikin olla sitten sosiaalinen koko potin edestä.
  Ei kulunut kuin hetki, ja Jeremykin haki tiensä heidän luokseen ja asetti tarjottimensa Sparrown viereen.

  ”No, mitä halusitkaan sanoa?” poika kysyi katsoen vastapäätään istuvaa Christopheria toinen kulma koholla. Samalla hän siirsi koskemattoman omenansa Sparrown eteen. Tyttö katsoi ystäväänsä jonkin aikaa moittivasti ennen kuin otti omenan ja haukkasi siitä palan.
  ”Sinun pitäisi syödä terveellisesti”, Sparrow mutisi henkensä alta saaden Jeremyn hymyilemään leveästi.
  ”Sinun pitäisi puolestasi syödä edes jotain. Tarjottimesi on aivan tyhjä. Olisit nyt ottanut edes juotavaa.”
Sparrow irvisti.
  ”Minun pitikin, ennen kuin sinä kaadoit jonollisen ihmisiä.”

  ”Se oli puhdas vahinko. Sitä paitsi se, että minä kaadan joukon ihmiskeiloja, ei tarkoita sitä, ettet sinä saisi syödä.”
  ”Hyvähän sinun on sanoa. Samalla kun he katsovat sinua suurin piirtein samalla tavalla kuin jumalaa, he katsovat minua kuin olisin juuri kasvattanut toisen ruman pään sojottamaan hartioistani. Usko pois, silloin ei tee mieli syödä”, Sparrow tuhahti.
  ”Kuin jumalaa? Sinä liioittelet”, Jeremy vastasi toruen, mutta samalla hänen huulillaan leikki itsetyytyväinen virne.

  ”Minä en koskaan lii – ”
  ”Eli se on siis totta?” innokas ääni keskeytti tytön.
Sparrow ja Jeremy kääntyivät katsomaan Christopheria, josta oli kesken keskustelun tullut kolmas pyörä. Jeremy, hieman ihmeissään siitä, että poika yhä istui heidän kanssaan, sai itsensä kasaan ensimmäisenä ja kysyi:
  ”Mikä on totta?”
  ”No se huhu. Siitä, että te kaksi seurustelette.”
Sparrow oli tukehtua omenaansa, ja Jeremy joutui taputtamaan häntä selkään muutaman kerran, kunnes hän lopulta sai yskänpuuskansa kuriin. Sparrow loi tähän kiitollisen katseen ennen kuin kohdisti sen poikaan edessään. Jeremy matki hänen liikkeitään ja jäi tuijottamaan tätä kummallinen ilme kasvoillaan.
  ”Anteeksi mitä?”
Koko ruokala hiljeni, aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Kaikki näyttivät pidättävän hengitystään ihan vain kuullakseen, mitä heidän pöydässään tapahtui. Christopher liikahti vaivautuneena. Tuntui kuin huoneesta olisi yhtäkkiä loppunut kaikki happi. Sadat silmäparit tuijottivat nurkkapöytää ja sen ympärillä istuvaa kolmikkoa nälkäisinä. Jos joku olisi sillä hetkellä päättänyt pudottaa neulan lattialle, sen päästämä hento ääni ei olisi päässyt pakenemaan kenenkään korvilta.
  ”No onhan se nyt ilmiselvää, kun tarkemmin ajattelee.”
 Jeremy kohotti kulmiaan. Sparrow nojasi käsiinsä epäuskoinen ilme kasvoillaan. He silmäilivät edessään istuvaa poikaa sanattomina. Christopher tunsi joutuneensa kahden armottoman pedon katseen alle. Yhtäkkiä hän ymmärsi, miltä tuntui olla vasta talviuniltaan heränneen karhun tai vihaisen haukan silmätikkuna, eikä se ollut hänestä kovin mukava tunne.

  Poika sai huokaista helpotuksesta vasta, kun kaksikko viimein irrotti silmänsä hänestä, ilmeisesti kuitenkin vain vilkaistakseen toisiaan.

Hetken aikaa oli täysin äänetöntä.

  ”Mistä joku on tuollaista saanut päähänsä? Oletko taas mennyt levittelemään perättömiä huhuja päästäksesi ihailijalaumastasi, Jeremy?” kysyi Sparrow hiljaa.
  ”En”, Jeremy hymähti vastaukseksi. ”On minulla siihen parempiakin keinoja kuin tämä.”
Hän kääntyi taas katsomaan Christopheria, joka istui jännittyneenä tuolinsa laidalla jonkinlaista vastausta odottaen.
  ”Pitäisikö meidän tehdä asia kunnolla selväksi?” Jeremy kysyi, silmäten hiljaista ruokalaa silminnähden väsähtäneenä.

Hetken emmittyään Sparrow nyökkäsi, ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään muuta, Jeremy oli vetänyt hänet kanssaan pöydän päälle seisomaan. Tyttö tunsi poskiensa lämpenevän jo ties kuinka monennen kerran päivän aikana ja melkein kirosi ääneen. Asian selväksi tekeminen ja pöydän päällä, kaikkien nähtävänä seisominen olivat Sparrown kategoriassa kaksi täysin eri asiaa. Nyt oli kuitenkin varsin myöhäistä laskeutua – Jeremy oli arvannut hänen ajatuksensa jo ennen kuin hän itse oli ajatellutkaan niitä, ja Sparrow tunsi pojan rauhoittavan otteen käsivarressaan.
  ”Sparrow Grey, pyydän sinua vastaamaan kysymykseeni totuudenmukaisesti kaikkien näiden todistajien läsnä ollessa”, Jeremy aloitti varsin virallisen kuuloisella äänellä, mutta Sparrow tunsi poskiensa punan laskevan – pojan suupielet nykivät melkein väkivaltaisesti ylöspäin, ja oli selvää, ettei menisi kovinkaan kauaa, ennen kuin hän ratkeaisi nauruun. Tämä tarkoitti sitä, että välikohtaus oli hoidettava ennen kuin niin tapahtuisi, sillä Sparrow ei ollut erityisen hyvä ottamaan kiinni pöydältä putoilevia parhaita ystäviään.
  ”Rakastatko sinä minua?”
Sparrow puri huultaan ennen kuin vastasi ja yritti unohtaa muiden katseet itsessään. Hän ei pitänyt muiden edessä esiintymisestä lainkaan. Siinä sai aina liikaa huomiota. Vihaisena pojalle, joka oli saanut hänet tällaiseen tilanteeseen, hän mutisi:
  ”Rakastan.”
Ruokalassa kävi kohahdus, joka eteni pöydästä pöytään kuin aalto. Jeremy ei kuitenkaan hätkähtänyt tai pysäyttänyt vauhtiaan, vaan aloitti saman tien seuraavan kysymyksensä.
  ”Haluatko seurustella kanssani?”
Tähän kysymykseen oli edes helppo vastata. Sparrow irvisti hienoisesti ja riisti kätensä Jeremyn otteesta.
  ”En missään nimessä.”
Leveä hymy puhkesi Jeremyn kasvoille kun hän ojensi kätensä pörröttämään Sparrown hiuksia.
  ”Hyvä tyttö. Sitähän minäkin.”

Sparrow sysäsi Jeremyn käden syrjään ja hypähti alas pöydältä, onnistuen kompastumaan omiin jalkoihinsa laskeutuessaan maahan. Kuin ihmeen kaupalla hän sai kuitenkin säilytettyä tasapainonsa, ja tuntiessaan Jeremyn laskeutuvan viereensä täysin sulavasti ja ilman mitään vaikeuksia hän katsoi viimein ympärilleen.
Ja yllättyi täydellisesti, kun kukaan ei katsonutkaan takaisin.
  ”Sehän meni hyvin. He unohtivat meidät jo.”
Sparrow loi ystäväänsä hyytävän mulkaisun silmäkulmastaan.
  ”Ja koko toimitus oli totta kai pakko hoitaa pöydällä?”
  ”Olihan kaikkien nähtävä ja kuultava, miten asian laita todella on, eikö?”
  ”Yllättyisitkö, jo sanoisin, että ei ainakaan tuolla tavalla?”
Jeremy oli miettivinään hetken, ja käytti ajan hyväkseen poimimalla Sparrown puoliksi syödyn omenan tämän tarjottimelta ja ojentamalla sen saman tien tämän suun eteen. Sparrow nykäisi omenan hänen sormistaan ja repi siitä hampaillaan palan irti, silmät täynnä ärtymystä.
  ”Ei. Enpä voi sanoa, että yllättyisin.”
  ”Niin minä vähän ajattelinkin.”

Kaupan viileä ilma sai Sparrown kädet kananlihalle, kun hän latasi tavaroita koristaan kassahihnalle. Muutaman vuoden ikäinen, mauton popmusiikki tulvi kovaäänisenä pienistä radioista ja kaikui ympäri suuren tilan. Tyttö yritti sulkea siltä korvansa, mutta tajusi kuitenkin pian rytmittävänsä liikkeensä melkein huomaamattaan sen tahtiin. Vanhat tavat oli vaikea unohtaa.
  Sparrow laski viimeisen EarlGrey –teepussin hihnalle ja huokaisi ääneen. Jeremy seisoi virne kasvoillaan hänen vierellään ja heilutteli huolettomasti kädessään olevaa kauppalistaa kuin tuulettaakseen itseään raskaan ponnistuksen jälkeen. Poika päästi ulos liioitellun, helpottuneen hengähdyksen ja oli pyyhkivinään hikeä otsaltaan.
  ”Kylläpä listalla oli paljon tavaraa”, hän nyökkäsi kohti eteenpäin liukuvia esineitä.

Sparrow loi poikaan huvittuneen katseen ja tuhahti.
  ”Älä esitä marttyyria. Jos oikein muistan, se olin meistä kahdesta minä, joka sai kantaa koko kasan tänne kassalle asti. Sinä sen sijaan luit kauppalistaa minulle ääneen aina kun vain muistit. Ja vielä väärässä järjestyksessä.”
Jeremyn virne leveni kun hän venytti käsivarsiaan selkänsä taakse.
  ”Mitäs menit häviämään. En minä sinua pakottanut nukahtamaan.”
Sparrow siristi pojalle silmiään ja kääntyi kohti myyjää maksaakseen. Jeremy hykersi ystävälleen ja kulki tämän ohitse vastaanottamaan valmiiksi pakatut pussit hihnan toisesta päästä. Niitä pitelevä tyttö ojensi pussit kauniin tomaatinväriseksi lehahtaen ja mutisi kiireessä muutaman kohteliaan sanan. Jeremy hymyili nopean vastauksen ja jatkoi sitten matkaansa ulos kaupasta Sparrow kannoillaan. Tyttö ojensi käsiään saadakseen otteen heiluvista kauppakasseista, mutta Jeremy veti ne lähemmäs itseään ja pyöritti päätään.
Sparrow kohotti tälle kulmiaan. ”Entäs minun rangaistukseni?”
  ”Etköhän sinä ole saanut kärsiä jo tarpeeksi”, poika vastasi kevyesti.
  ”Jotenkin minä todella haluaisin uskoa että tarkoitat tuota, mutta minusta tuntuu, ettet vain halunnut näyttää epäkohteliaalta sen pakkaajatytön edessä”, Sparrow syytti puoliääneen.
Jeremy nauroi. ”Millaiseksi paholaiseksi sinä minua oikein luulet? En minä nyt aina aja takaa vain omaa hyvääni.”
Sparrow huokaisi ja pakotti pojan irrottamaan otteensa toisesta kassista heivaten sen käsivarsilleen.
  ”Tiedän, tiedän.”
  ”Tiedät kai myös sen, ettei sinun ole hyvä lyödä vetoa minun kanssani silloin, kun on selvää, että minä tulen voittamaan joka tapauksessa.”
Tyttö mutristi huuliaan. ”Sinun ei pitäisi yllyttää minua sellaisiin vetoihin. Sinä tiedät kyllä, etten minä osaa kieltäytyä.”
  ”Opettele.”
Sparrow ei jaksanut enää väittää vastaan. He vaipuivat mukavaan hiljaisuuteen kävellessään pitkin auringon lämmittämiä katuja. Muutama auto porhalsi heidän ohitseen aina silloin tällöin, mutta muuten kaikkialla oli harvinaisen autiota. Sparrow rentoutui ja antoi hailean hymyn vaeltaa huulilleen. Vaaleanvihreä lippalakki, jonka hän oli tunkenut päähänsä lähtiessään koulusta, suojasi hänen kasvojaan paahtavalta ilmalta. Sparrow nuuhkaisi ilmaa kevyesti.
  ”En ole käynyt uimassa pitkään aikaan”, hän tuumasi ääneen, leikitellen mielessään kuvalla sinisestä, kimaltelevasta merestä.
  ”Älä huoli, kyllä sinä pian pääset”, Jeremy hymyili.
  ”Miten niin?” Sparrow kurtisti kulmiaan. ”Äitini ja hänen typerien teekutsujensa takia minulla ei ole aikaa edes tänä viikonloppuna.”
  ”Oletko jo unohtanut? Muutaman viikon päästä on se liikuntapäivä, ja minun muistaakseni sitä ilmoittauduit menemään rannalle minun kanssani.”
  ”Ah”, Sparrown ilme muuttui valoisammaksi. ”Tosiaan.”
  ”Eli sinä unohdit.”
Sparrow kohautti harteitaan välinpitämättömästi.
  ”Niin. Kiitos kun muistutit. Pelastit juuri päiväni.”
  ”Sitä vartenhan minä täällä olen”, Jeremy totesi asialliseen sävyyn ja ansaitsi Sparrowlta leikkisän nyrkin käsivarteensa. Yksinäinen pilvi vaelsi kiireettömästi auringon eteen.

 

Hazel

 

   Nakinpala karkaili haarukan piikkien alta, eikä Hazel välittänyt. Tosin, Hazelin oli syötävä nyt, koska kotona ei ollut ruokaa ja rahaa oli tiedossa vasta maanantaina. Ruokajonon kohtaus oli karkottanut ruokahalun toistaiseksi.

   ”Katso nyt, mikä kömpelys”, Barbaran äänestä suorastaan huusi kateus ja mustasukkaisuus. Hazel tunsi houkuttelevaa mielihalua iskeä haarukka tytön pullean käden läpi.

   ”Näin varmasti, että hän tönäisi Jeremyä”, sihahti se aamuinen blondi tyttö, jonka nimi oli Jodien mukaan Valerie. Hazel kohotti kulmaansa.

   ”Tahallaanko?”

   ”No totta kai. Jeremyä käy sääliksi, kun hän joutuu kestämään tuollaista haaskaa”, Valerie valitti. Jodie ja Hazel vaihtoivat katseita. Hazelista tuntui, kuin hän eläisi deja vu-ilmiötä aamusta – pöydän puheenaihe oli jälleen päätynyt jumalaiseen Jeremyyn. Hazel keskittyi nakinmetsästykseen.

   Yhtäkkiä ruokala kietoutui hiljaisuuden vaippaan ja kohottaessaan katseensa Hazel näki, että jumalainen, täydellinen, ihana Jeremy kiipesi nurkkapöydän päälle seuranaan ilmiselvästi tilanteesta kärsivä Sparrow.

   ”Sparrow Grey, pyydän sinua vastaamaan kysymykseeni totuudenmukaisesti kaikkien näiden todistajien läsnä ollessa –”, Jeremyn huulet nykivät ja Hazel aavisti pahinta.

   ”Rakastatko sinä minua?”

   ”Rakastan.”

   Ruokalassa kohahti, Barbara ja Valerie ehkä kuoron kovaäänisimpinä. Huomiota herättämättä Hazel hivuttautui ylös tuolistaan ja suuntasi kulkunsa ulko-oville.

   ”Haluatko seurustella kanssani?”

   Hazel läppäsi kädet korvilleen ja pakeni ennen kuin joutui kuulemaan yhtään enempää.

 

   Ulkona Hazel siirsi kädet korvilta suulleen, sillä tuntui, kuin kurkusta oli nousemassa jotakin muutakin kuin vain huutoa. Hän tanssahteli eteenpäin taistellen sitkeästi, mutta väsyi sitten läheiselle penkille. Ikävä vain, että penkillä istui jo joku.

   ”Hazel!”

   Tyttö laski kätensä ja vilkaisi vieressään istuvaa, aurinkoisesti hymyilevää Jagia, joka saman tien nousi ylös paikoiltaan pakottaen Hazelinkin seisomaan.

   ”Olen etsinyt sinua joka paikasta”, Jag kertoi, kietoi kätensä tytön hartioiden ympärille ja lähti taluttamaan tätä takaisin kohti koulua. Rimpuilustaan huolimatta Hazel ei päässyt vapaaksi. Jag jatkoi yksipuolista keskusteluaan vasta koulun sisäpuolella, jo rauhoittuneen ruokalan edessä. ”Olen miettinyt sinua. Ja minua.”

   Hazelista tuntui, kuin viime viikkojen stressintäyteiset päivät olisivat päättäneet romahtaa hänen päälleen juuri nyt, mutta Jagin aukaistessa jälleen suunsa, kohtalo puuttui peliin tarjoten Hazelille pelastuksen: Charlie Brown.

   ”Herra Brown!” Hazelin hieman ahdistunut kutsu kaikui käytävässä ja sai kun saikin opettajan kohottamaan katseensa. Hazel rimpuili irti Jagin otteesta.

   ”Minun pitäisi kysyä erästä asiaa, hmm, Napoleonin pituudesta!”

   ”Tule sisään, neiti Deax”, Charlie kehotti ja Hazel pakeni luokkaan. Ovi sulkeutui, mutta sulkeutumisen ääni ei peittänyt alleen yksinäistä nyyhkäystä, joka kumpusi Hazelin kurkusta. Herra Brown kääntyi ympäri, asteli hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen. Hazel otti itseään niskasta kiinni.

   "Hazel hyvä, olethan sinä kunnossa?"

   Hazel puri huultaan ja puristi pulpettia kaksin käsin hetken. Sitten hän rentoutui ja viritteli kasvoilleen leikkisän, rennon ja ennen kaikkea iloisen hymyn.

   ”Tietenkin, Charlie.”

   ”Sinulla oli asiaa minulle?”
   Niin, Napoleonin pituudesta.

   ”Ajattelin vain… että… silloin Napoleonin aikaan ihmisten pituuksien keskiarvo oli alempi, että Napoleonhan saattoi kuulua normaalipituisten joukkoon”, Hazel pulputti mitä hänen päähänsä vain sattui tulemaan. Sitten hän antoi ilkikurisen virneen levitä huulilleen. ”Tai sitten hänen äitinsä oli alkuperältään kääpiö. Tai sitten kyseessä on sinun teoriasi vihanneksista.”
   ”Hyvinkin mahdollista. Teorioita on monia. Jos kirjoitat ensimmäisen kokeeseen, lupaan antaa sinulle ainakin kaksi pistettä loistavasta oivalluksesta.”

   ”Eli periaatteessa Napoleon saattaa olla meille lyhyt, mutta niin olivat muutkin ihmiset.”
   Charlie nyökytteli hymyillen: ”olet selkeästi uhrannut aikaa tämän aiheen ajatteluun.”
   Hazel nyökkäsi vaikka tiesi itse toisin. ”No, kiitos tästä.”

   Hän asteli ulos luokasta tarkastettuaan, ettei sen oven takana vaaninut ketään ei-toivottua.

   ”Neiti Deax.”

   Hazel kääntyi ympäri ja kohtasi herra Brownin lempeän hymyn.

   ”Minun oveni ovat aina avoinna.”

   Hazel vastasi nyökkäyksellä ja vaivaantuneella hymyllä ja jatkoi sitten matkaansa.

 

   ”Hävisit niin äkkiä ruokalasta.”
   ”Niin. Piti käydä vessassa ja sitten siinä oli Jag ja en päässyt pois – ”

   Jodie kyllästyi kuuntelemaan Hazelin koottuja selityksiä melkein ennen kuin hän oli aloittanutkaan ja siirtyi jo seuraavaan aiheeseen: ”Valerie ja Barbara ovat täydessä vauhdissa suunnitelmansa kanssa, sen voit uskoa.”

   ”Suunnitelman?”

   ”Niin, Jeremyä varten!”
   Hazel ei ymmärtänyt. Jodie katsoi häntä kärsivästi.

   ”Kuinka iskeä Sparrowsta vapaa Jeremy – suunnitelma”, hän taivutti rautalangasta. ”Oletko sinä koomassa vai miksi asiat uppoavat tajuntaasi niin kovin hitaasti tänään?”

   ”Sparrowsta vapaa Jeremy?” Hazel mumisi ja tuijotti ystäväänsä. Jodie tarttui hänen olkapäihinsä ja ravisteli.

   ”Maa kutsuu, hohoi!”
   ”He eivät siis seurustele?”
   ”Ei”, Jodie huokaisi, ”olet niin hidas, että ihan itkettää.”
   Hazel purskahti nauruun. Uskomatonta, oikein väärinkäsitysten kirjava äiti.

   ”He eivät seurustele!”

   Jodien kasvot olivat nyt jo vääristyneet ystävänsä idioottimaisuuden tuottaman tuskan takia. Ilme sai Hazelin nauramaan kahta kauheammin.

   ”Tämä on loistavaa!”

   Hazelin silmät tavoittivat lähistöllä seisovan parivaljakon, jalat tanssahtelivat kuin itsestään pojan vieressä seisovan tytön luokse. Tytön ilme oli pöllämystynyt, kun Hazel tarttui hänen olkapäihinsä, ravisti vähän ja nauroi: ”Sinä olet – ”

   Sitten Hazel ei keksinytkään adjektiivia, jolla kuvaisi Sparrowta. Sinä olet maailman paras koska et seurustele Jeremyn kanssa? Sinä olet ihana koska et kajoa ystävääsi seurustelumielessä? Sinä olet vallan mainio koska –?

   Hazel ei välittänyt.

   ”Sinä olet!” hän toisti nauraen, puristi vielä kerran Sparrown olkapäitä ja tanssahteli sitten pois. Hazelin sisällä kupli tunne, jonkalaista hän ei ollut tuntenut enää moneen vuoteen.

 

   Nauru ei ollut lakannut vielä iltaan mennessäkään. Nälkä kurni vatsassa ja Hazel kippasi juomaa kupin ohi. Jo hysteeriseksi muuttunut kikatus raikui Jodien makuuhuoneessa ja kaljapullo Jodien kädessä viuhui vaarallisesti tämän selittäessä jotain aivan käsittämätöntä – sanoista ei saanut selvää naurun lomasta. Hazel ei enää maistanut alkoholin vahvaa makua, vaan kohotti ruskean kupin huulilleen. Paljoa ilojuomaa ei enää ehtinyt kulua, kun Hazel jo väsähti matolle jättäen Jodien pulputtamaan itsekseen tähdistä ja perhosista.