***

A/N(Smoothie): Kaikki alkoi vuosia sitten. Jotkut teistä on saattanut törmätä kirjoitelmaan nimeltä Nothing is what it seems. Sitruunapuita ja Balettitossuja on NIWIS, version 2. Parempi ja hohdokkaampi! Meitä oikeasti haastateltiin jopa paikallislehteen tästä. Olen edelleen sitä mieltä että paikallislehdellä oli TODELLA suuri pula aiheista. Lehtiartikkelissa lupasin, että NIWIS (kutsumme tätä edelleen sen vanhalla nimellä. Sitruunapuita ja Balettitossuja on siis sama kuin NIWIS) löytyy netistä vuoden loppuun mennessä. Ja minähän olen sanojeni pituinen tyttö!

   Olisimme erittäin kiitollisia palautteesta. Ruusut ja risut tervetulleita. ^^ Luvun nimet aiomme laittaa englanniksi – jos jotakin kiinnostaa syy niin saa kysyä – mutta tarina pysyy suomenkielisenä. Nauttikaa.

***

Sunnuntai 26. Tammikuuta

 

 

Sparrow

  Floridan polttava aurinko oli lempityössään. Keltaiset, kuivuneet pihanurmikot osoittivat palovaaran merkkejä, kun kastelujärjestelmän ylläpitämiseen ei riittänyt vettä. Asfaltin pinta väreili kuumuudesta, eikä lohduttavaa varjoa löytynyt mistään. Häikäisevä valo moninkertaistui sadoista ikkunoista ja sai jokaisen harvan kaduntallaajan hohtamaan. Kolme päivää sitten täytetyt laajat uima-altaat olivat enää puolillaan vettä, ja kaikki vähänkään järkevät aamulenkkeilijät olivat linnoittautuneet koteihinsa jääkylmän soodan ja jättikokoisen tehotuulettimen kanssa, useissa tapauksissa jopa avonaisen jääkaapin edustalle.
Tai näin oli menetelty ainakin Floridan rikkaimpien asukkaiden huvila-alueella.
  Siinä missä yli puolet floridalaisista oli varsin tyytyväisiä kuumaan ja kuivaan säähän, löytyi ainakin yksi, joka toivoi sadetta tulevaksi koko sydämensä pohjasta.
  Varjoisan ja viileän kellarin syrjäisimmässä ja multaisimmassa reunassa istui arviolta 17-vuotias tyttö, jonka kylmät, savun harmaat silmät tuijottelivat pienestä, katonrajassa olevasta ikkunasta pilvettömälle sinitaivaalle. Jokainen tuuma tytön katseesta oli myrskyisä ja uhmakas, eikä kukaan lähistön naapureista olisi ihmetellyt, vaikka joukkoon kuulumaton outolintu olisikin alkanut tanssia sadetanssia ilkosillaan keskellä kirkasta päivänpaistetta.
  Mustia, karkeita hiustupsuja silmiltään siirtäen tyttö kurotti kättään ja silitti edessään olevan pienen sitruunapuuntaimen lehtiä sille hiljaa kuiskien. Ohut puutarhaletku oli pudonnut tämän toisesta kädestä maahan, ohjaillen nyt ohuena vanana virtaavaa vettä kohti huoneen toista nukkaa.
  ”Sparrow kulta, tulehan syömään!”
Sparrow kohotti katseensa pienestä, varjoissa niin kituliaan näköisestä kasvista vain mulkaistakseen kattoa ja pyörittääkseen silmiään. Saman tien hän kuitenkin totteli, nousi ylös ja pudisti suurimmat mullat paljaista sääristään laihoilla, vaaleilla käsillään. Olkapäälle valahtaneen lettinsä hän heitti takaisin selkään ja palautti pitkähihaisen, kevyen takkinsa hihat alas.
   ”Ja muistathan huuhdella kätesi, rakas?”
Sparrow hymähti hymyttömästi ja astui kaksi askelta eteenpäin yltääkseen metalliseen pesualtaaseen, joka oli pultattu huolimattomalla tavalla seinään. Ääneen ähkäisten hän nojautui altaan ylle ja väänsi kaksin käsin ruostunutta hanaa saadakseen sen auki. Kyseinen hana olikin luultavasti ainoa ruostunut asia koko Greyn perheen talossa, ja Sparrow oli sitä mieltä, että jos isä jaksoi maksaa siivoojalle tämän palkan, hänen olisi myös täytynyt patistaa nainen kellariin hoitamaan tehtävänsä. Koko talon siivoamisestahan tälle maksettiin. Mutta Sparrown äiti oli sanonut, ettei kukaan vähänkään ihmismäinen otus astuisi edes varpaallaan siihen saastaiseen pikku loukkoon, joka sattui olemaan Sparrown lempipaikka koko talossa.
Tästä syystä johtuen Sparrow joutui nyt taistelemaan ikivanhan hanan kanssa saadakseen kätensä pestyksi.

  Heiluteltuaan käsiään jonkin aikaan ohuen, lämpimän vesinoron alla Sparrow pyöritti hanan takaisin kiinni ja kuivasi kätensä liian suurien kesäshortsiensa etumukseen. Vilkaisten vielä kerran taakseen hän nousi narisevat ja ohuen pölyn päällystämät portaat ylös tasanteelle, jossa hän pysähtyi vaan jättääkseen päällä olevan takkinsa tasapainoilemaan porraskaiteelle. Kellari saattoi olla tarpeeksi viileä pitkähihaiselle, mutta muu osa talosta ei sitä todellakaan ollut.

  ”Mitä ihmettä sinulla on taas päälläsi?!”

Sparrown rapsutti paljasta käsivarttaan käydessään tuolilleen istumaan eikä kiinnittänyt sen suurempaa huomiota äitiinsä, ainakaan ennen kuin tämä lätkäisi käärityllä sanomalehdellä häntä päähän. Sähähtäen hän nosti katseensa vihreään, salamoivaan silmäpariin.
  Sparrown äiti, Mary Grey oli jonkin verran pyylevä, lapsenkasvoinen ja alati hymyilevä kanaemo, joka rakasti pukeutua ilmaviin ja muodinmukaisiin kesämekkoihin. Hänen miehensä, Edmund Grey, harmaantuva ja jo puoliksi kalju mies seisoi essu päällään sillä paikalla, jolla hänen äitinsä olisi kuulunut seistä: lieden ääressä.
  ”Minä halusin itselleni kauniin tyttären, mutta sainkin vaivoikseni vain kävelevän ryysykasan. Mikset voisi edes kerran pukea päällesi mekkoa? Näyttäisit aivan varmasti sievältä.”
Sparrow irvisti sanalle ja ahtoi sitten suuhunsa puolet leivästä, jonka hänen isänsä oli anteeksipyytävä hymy kasvoillaan tuonut hänen eteensä.
  ”Vielä ei ole päiväunien aika, äiti. Jos kerran halusit itsellesi elävän barbien, olisit adoptoinut sellaisen.”
Rouva Grey seisoi hetken aikaa aloillaan suu äänettömästi liikkuen, hakien tarpeeksi terävää vastausta. Sellaista löytämättä hän kääntyi ympäri kuin suunnaton, tultasyöksevä lohikäärme.

  ”Edmund, sano sinäkin nyt jotain!”

Herra Grey veti rauhallisesti ensin tuolin itselleen ja taputti sitten vieressään olevaa jakkaraa kutsuvasti. Rouva Grey silmäili tuolia hetken aikaa kuin pahinta vihollistaan, kunnes istahti lopulta sen reunalle tuhahtaen.

  Selvästi tyytyväisenä saavutukseensa herra Grey kääntyi taas tyttärensä puoleen.
  ”Olitko kellarissa koko aamun?”
Sparrow nyökkäsi ripotellen sormissaan olevat leivänmurut varovaisesti lautaselle.
  ”Minulla oli melko varma tunne siitä, että tämä päivä tulee olemaan taas kuumempi kuin itse Helvetti, joten päätin linnoittautua valmiiksi.”
’Melko varma’ oli lievästi sanottuna vähättelyä. Oli yleisesti tiedetty tosiasia ettei Floridassa mitään muita kuin tukahduttavan kuumia päiviä ollutkaan. Poikkeuksena tästä säännöstä olivat harvakseen sattuvat sadepäivät, joita niitäkin oli kuukaudessa korkeintaan kerran.
  ”Miten sitruunapuuntaimesi jaksaa?”
  ”Elää jokaisen päivän läpi yhtä sinnikkäästi kuin naapurin Greta-täti.”
Herra Grey nauroi ääneen välittämättä lainkaan vaimonsa tuikeista katseista.
  ”Toivottavasti kasvista ei kuitenkaan tule samanlainen paholainen.”

Sparrow hymyili vähän ja nousi sitten ylös lähteäkseen. Hän sieppasi keittiötasolta Ipodinsa ja siirsi keittiönoven edessä olevat helmiverhot syrjään vapaalla kädellään.

” Ja Sparrow…”
”Hmm?” Sparrow kysyi isältään pysähtyen vielä tasapainoilemaan oviaukkoon niin, että näkisi tämän kasvot. Mies katseli rouva Greytä silmännurkastaan hymyillen.
”Minusta nuo vaatteet sopivat sinulle aivan hyvin.”
Silmäänsä iskien Sparrow jatkoi matkaansa jäämättä katsomaan äitinsä raivostunutta ilmettä.

 

Jos sisällä oli ollut kuuma, ulkona oli sata kertaa kuumempi. Lämmin, tukahduttava ja merisuolan tuoksuinen ilma sekoitti hetkeksi Sparrown kaikki aistit, kun hän astui ulos kuistille. Hetken lamaannuksen jälkeen hän lähti taas liikkeelle ja siirsi itsensä aurinkoa väistellen kuistin toiseen päätyyn, jossa kaiken kasvillisuuden seasta pilkotti yksinäinen, vaaleapuinen hyllykkö. Sparrow lykkäsi muutaman tielleen tunkevan ruukkukasvin syrjään pienellä vaivalla, ja kumartui sitten maahan polvilleen hamutakseen käsiinsä elämänsä eliksiirin. Tuntiessaan sormiensa kiertyvän litteän pullon ympärille hän huokasi melkein kuin helpotuksesta ja nykäisi aarteensa itselleen, tönäisten vahingossa samalla suurta orkidean näköistä kasvia. Hän mulkaisi kukkaa ärtyneesti.
  Toki, Sparrow rakasti kasvien hoitamista. Oli vain muutamia asioita jotka tuottivat hänelle suurempaa tyytyväisyyden tunnetta kuin katsella pienen, vihreän taimen kasvua suureksi ja täysikasvuiseksi hiilidioksidin kuluttajaksi – mutta liika oli liikaa. Ja hänen äitinsä halu ahtaa koko kuisti täyteen kirjavia, täysin hyödyttömiä koristekukkia oli juuri sitä, liioittelua.
  Sparrow palautti huomionsa purkkiin kädessään ja avasi sen korkin. Häneltä oli mennyt jonkin aikaa löytää kauppa, jossa myytiin niin korkeaa suojakerrointa olevaa aurinkovoidetta, että se pystyi suojamaan Sparrown herkän ihon käristävältä auringolta edes muutaman tunnin ajan. Tyttö ei olisi luopunut voiteestaan edes kuolleen ruumiinsa yli.
  Levitettyään kerroksen rasvaa käsivarsilleen ja kaulalleen Sparrow palautti puollon hyllylle ja siirsi kukat paikalleen. Hän pyörähti ympäri ja kohtasi pahimman vihollisensa silmästä silmään.
  ”Täältä tullaan”, hän mutisi ääneen tuijottaen silmät sirrillään kohti taivasta.
Näytti siltä kuin ilma olisi väreillyt saamastaan haasteesta. Sparrow otti muutaman tarpeettoman syvän hengenvedon ennen kuin sulki silmänsä hetkeksi ja pyöräytti Ipodinsa tottuneesti päälle. Sitten hän otti yhden kokeileva askeleen eteenpäin ennen kuin antautui rytmikkääseen ja rutiininomaiseen hölkkään. Samalla hetkellä kuin Floridan taivaan kirottu aurinko kosketti hänen ihoaan sitä melkein polttaen, Sparrow avasi silmänsä, kohotti katseensa päättäväisesti kohti tietä ja suuntasi askeleensa etelään.

  Kaikki talot Greendale Streetillä olivat kuin identtisiä kopioita toisistaan. Talot olivat suuria ja valkoisia, ja jokainen senttimetri niissä kuvasti omistajiensa rikkautta. Kaikilla rikkaruohottomilla, smaragdinvihreillä ja virheettömillä pihoilla oli monen neliömetrin kokoinen uima-allas, yleensä täynnä kirkkaan sinistä ja täysin puhdasta vettä. Taloja erottivat vaaleat, matalat ja tyylikkäät puuaidat sekä viimeisenpäälle trimmatut pensaat. Pihatiet olivat tummalla soralla päällystetyt ja talojen leveillä kuisteilla oli jos jonkinlaista keinua ja trooppista hörhelökukkaa, eikä Greyn perheen piha ollut tästä poikkeus. Se, mitä toisilla oli, piti muidenkin saada, sillä eihän kukaan tietenkään saanut näyttää naapuriaan köyhemmältä. Mitä sitten, vaikka kukaan ei käyttänytkään ylellistä uima-allasta ja vaikka täydellisten nurmikoiden ylläpito maksoikin pitkän pennin? Olihan sitä kaikilla rahaa kuin roskaa.
 Aivan kuin tätä kilpailua uhmatakseen Sparrow oli muutama vuosi takaperin ostanut halpahallista törkeän räikeät sädekaihtimet ja asentanut ne huoneensa ikkunaan, joka sijaitsi keskellä talon julkisivua. Aina kun kaihtimet sulki, jäi ulos tuijottamaan suuri, turkoosi silmä. Tämän ostoksen jälkeen Sparrown vanhemmat olivat kaikessa hiljaisuudessa pakottaneet tyttärensä vaihtamaan huonettaan talon toiseen päähän, jotta hänen ikkunansa olisi kaukana pois muiden ihmisten silmistä.
  Kuuma, kuiva tuuli heilautti Sparrown hiukset pois tämän hikiseltä otsalta. Tyttö ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ensimmäisillä kerroilla, kun Sparrow oli aloittanut aamuiset lenkkinsä ympäri lähinaapurustoa, häntä oli häirinnyt kaikki – niin silmien edessä liehuvat hiukset, satunnainen linnun laulu, kuin ohikulkevat ihmisetkin, mutta hän oli nopeasti oppinut olemaan välittämättä näistä häiriötekijöistä. Hän keskittyi täysin kappaleeseen, joka soi hänen korvissaan sillä hetkellä, ja omien askeliensa rytmittämiseen laulun mukaan. Klassiseen musiikkiin oli vaikea juosta, mutta Sparrow piti haasteista, vaikkakin yleensä hän vain juoksi siihen lauluun, mikä kuulokkeista sattui hänen korviinsa sillä hetkellä tulemaan. Tämä oli yksi syy siihen, miksi kukaan ei koskaan tarjoutunut liittymään Sparrown seuraan tämän lähtiessä talosta – hänen juoksurytminsä muuttui niin alituiseen, että vain harvalla olisi riittänyt kärsivällisyys hänen seuraamiseensa.

Ei sillä, että tyttö olisi halunnutkaan ketään mukaansa. Juoksuseura olisi johtanut pakolliseen jutusteluun, mikä puolestaan olisi ainoastaan häirinnyt häntä. Näin oli yksinkertaisesti parempi.

  Sparrow tunsi aurinkovoiteensa alkavan menettää tehoaan ja huokaisi helpotuksesta tajutessaan olevansa enää muutaman minuutin matkan päässä kotoaan. Hän kääntyi seuraavasta eteensä tulevasta kulmasta oikealle ja valmistautui samalla rytmittämään askeleensa uudelleen. Hänen aikeensa pysäytti kuitenkin suuri ja pehmeä jokin, johon hän törmäsi ehtimättä pysäyttää itseään. Koskaan elämässään Sparrow ei ollut osannut kuvitella sitä mitä tapahtui seuraavaksi – tai no, ehkä hän oli nähnyt niin käyvän lastenohjelmissa, muttei ollut seurannut niitä lapsena tarpeeksi voidakseen olla aivan varma. Lyhyen yhteentörmäyksen aikana Sparrow osui kireään, kukkien koristeleman kesämekon peittämään jättimäiseen vesipalloon ja ponnahti suoraan takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullutkin, iskeytyen lopulta kovalle jalkakäytävälle. Tyttö ei voinut estää itseään älähtämästä ääneen takapuolensa iskeytyessä maahan. Hänen edessään yhä huojuva Suuri Ja Pehmeä Jokin kääntyi ympäri, ja Sparrow tajusi miksi oli mahdollista, että hän oli tullut sysätyksi maahan niin helposti. Greta O’Sullivanin vartalo oli nimittäin solakan ja kiinteän täysi vastakohta. Hyytelö olisi luultavasti kuvannut naista erittäin osuvasti.
  ”Oi, Sparrow pieni, mitä sinä siinä maassa teet? Kompastuitko taas omiin jalkoihisi?”
Sparrow tarttui naisen ojennettuun käteen ja heivasi itsensä jaloilleen.
  ”Minä taisin kylläkin törmätä sinuun, Greta-täti”, tyttö vastasi varovasti ja ravisteli muutaman hiekanjyvän housuistaan.
  ”Äläs nyt tyttöseni hupsuja puhu, enhän minä tuntenut mitään! Oletkohan sinä saanut auringonpistoksen?”

Sparrow vastusti raivoisasti haluaan näyttää naiselle kieltään. Et tuntenut mitään, vai? Ei pahalla, Greta-täti, mutta en ihmettele sitä yhtään.
  ”Toivottavasti en”, hän vastasi ääneen kevyesti ja työnsi mietteensä taka-alalle.
  ”Aamulenkilläkö taas, kultaseni? Ethän vain yritä laihduttaa? Olet nytkin jo yhtä laiha kuin kukkakeppi. Sinun pitäisi saada lihaa luittesi päälle.”
Sparrow yritti saada loihdittua hymyn huulilleen, mutta hänen kasvolihaksensa kieltäytyivät toimimasta.
  ”Mitäs täti tekee täällä tähän aikaan aamusta?” hän uteli sen sijaan kohteliaasti, kiertäen kokonaan Gretan kysymykset. Ainoa tapa millä valaan kokoisen naisen sai unohtamaan asian, josta aiemmin puhuttiin, oli kääntää keskustelun aihe tämän omaan elämään.
  ”Voi, aivan niin! Odottelen tässä Bridgetiä, hänen pitäisi olla täällä aivan näillä hetkillä. Olemme menossa rouva Lockhartin järjestämille cocktail-kutsuille. Oletko sinäkin kenties tulossa…?”
  ”Ikävä kyllä minun täytyy jättää tällä kertaa väliin.”
  ”Voi miten harmillista! Mutta älä huoli, me kerromme sinulle kyllä myöhemmin kaikki mehukkaat yksityiskohdat.”
Sparrow pysäytti kauhistuneen värähdyksen, joka vaelsi pitkin hänen selkäänsä, ja pakotti ilmeensä pysymään neutraalina.
  ”Se olisi mukavaa, kiitos.”
  ”Eipä kestä, lapsi kulta. No, menehän nyt siitä. Kun on saanut auringonpistoksen, on parempi levätä.”
Sparrow nyökkäsi, veti toisen suupielensä ylös pelkällä tahdonvoimalla ja kiersi tiensä Gretan ohitse. Greta heilutteli hänelle sormiaan hyvästiksi.

 

  Varjoisalla kuistilla keikkuva, katosta roikkuva tummansinisillä tyynyillä vuorattu korituoli odotti Sparrowta kuin palkinto voittajaa. Väsähtänyt tyttö laahasi viimeiset metrit jalkojaan aivan kuin olisi kulkenut juoksuhiekassa. Hän otti yhtäkkisen varjon vastaan helpottuneesti huokaisten ja ponnisti itsensä tuoliin, käpertyen sen sisään pieneksi palloksi. Hänen lepotuolinsa ei ollut ainoastaan näyttänyt viileältä, vaan myös tuntui siltä, sillä se oli ainoa paikka Greyn perheen pihalla jonne aurinko ei kunnolla yltänyt.
  Lyhyen kiemurtelun ja heilunnan jälkeen Sparrow sai hiljennettyä soittimensa ja antoi sitten silmäluomiensa laskeutua puoliksi raolleen, tarkkailemaan talon vierestä kulkevaa katua. Olematon tuulenvire keinutti tuolia aina silloin tällöin, saaden Sparrown sulkemaan silmänsä lopulta kokonaan.

  ”Hazel!”
 Sparrow hätkähti hereille. Hitaasti kompuroiden tytön viestijärjestelmä alkoi toimia ja Sparrow tajusi samanaikaisesti tasan kolme asiaa. Ensinnäkin hän oli nukahtanut, ja ties kuinka pitkäksi aikaa. Toisekseen aurinko oli siirtynyt jollain ilveellä asentoon, joka ei ollut sille mahdollinen. Sparrow ihmeellinen taikavoide ei ollut kestänyt auringon härnäävien säteiden alla, vaan oli antanut periksi, ja nyt Sparrown käsivarret pistelivät merkkinä paikoista, joissa hänen ihonsa oli palanut. Kolmanneksi Sparrown kohtasi näky jota hän ei olisi toivonut näkevänsä hyvin ansaitun viikonloppunsa aikana. Hazel Deax ja tämän kannoilla juokseva hylätyn koiranpennun näköinen poika kävelivät parhaillaan pitkin Greendale Streetiä hänen talonsa ohitse.
  ”Minä tarvitsen jäätelöä ja mansikoita”, Sparrow huokaisi ääneen ja seurasi vastahakoisesti edessään tapahtuvaa näytelmää.

Hazel

 

   Auringon aamusäteet valaisivat sotkuista huonetta. Roskia oli siellä täällä; pöydillä, niiden alla, sohvilla - jopa kukkaruukkuun kurkistaessa saattoi löytää tyhjän kaljapullon haudattuna multaan. Huoneen epämukavan näköisellä sohvalla retkotti ihminen, jonka hidas hengitys kertoi tämän vielä toistaiseksi uneksivan. Mutta enää vain pienen hetken.

   Hazel raotti silmiään ja joutui oitis sulkemaan ne uudelleen, sillä päänsärky oli tappava ja auringonvalo armoton. Kädellä silmiään suojaten tyttö kampeutui ylös ja venytteli varoen jumittuneita lihaksiaan. Eilisillan muistikuvat eivät suvainneet saapua mieleen vaikka niitä ehkä kaivattiinkin, mutta Hazel tiesi ainakin olleensa erittäin sosiaalinen nähdessään kuvajaisensa peilistä. Punainen fritsu kuumotti kaulalla.

Hitaasti Hazel hiipi ulos asunnosta jättäen armotta ystävänsä siivoamaan eilisillan sotkut.

   Keskipäivän aurinko oli jo korkealla - aamu oli ilmeisesti ehtinyt kiirehtimään pidemmälle kuin Hazel oli luullut - eikä se ollut omiaan poistamaan aaltoilevia kipusykähdyksiä Hazelin silmien takana.

   Tummanharmaa asfaltti väreili kuumassa ilmassa eikä näyttänyt kovinkaan kutsuvalta - se muistutti tarpeeksi pitkälle ajateltuna kuumaa paistinpannua, joka vain odotti mehukkaita ihmistyttöjä uhrikseen. Päätään ravistellen Hazel päätyi kuitenkin astumaan tulikuumalle kivipinnalle. Hän oli valmis pistämään hetkellisen ajatustensa harhautumisen eilisillan piikkiin ja teki parhaansa unohtaakseen hänen mielessään syntyneen ihmissyöjäasfaltin.

   Musta minimekko keräsi lämpöä ja jo valmiiksi hikoileva Hazel toivoi jo olevansa kotona. Hetkittäinen mielihalu heittää kaikki vaatteet pois kaikkosi sen siliän tien, kun tyttö saapui alueelle, joka oli täytetty suurilla huviloilla. Hazel oli saapunut kaupunginosansa rikkaiden puolelle, ainakin talojen koosta päätellen. Oli kuin jokainen ihminen kadunpätkällä yrittäisi vakuuttaa naapurilleen olevansa toista varmasti varakkaampi. Hazel pyöritti päätään päivitellen ihmisten tyhmyyttä ja ennen kaikkea uskomatonta riippuvuutta materiasta.

   Erään talon kuistilla roikkui narun päässä korituoli, jonne oli käpertynyt tyttö, jonka Hazel tunnisti heti. Kiroten sitä, että oli valinnut Greendale Streetin kiertotien sijaan, Hazel käänsi päänsä poispäin tytöstä ja kohotti kätensä hinkatakseen pois poskille levinnyttä ripsiväriä.

   ”Hazel!”

   Huuto sai tytön hätkähtämään, vaikka ääni ei kuulunutkaan tytölle vaan pojalle. Kummallisesta nitinästä päätellen huuto oli tullut yllätyksenä myös Sparrow Greylle.

   ”Hazel!” poika toisti kun tyttö jatkoi matkaansa kuin ei olisi huutoa kuullutkaan. Hetken kuluttua kuitenkin Hazelin tavoitti hengästynyt puuskutus, partaveden tuoksu ja juoksuaskeleet. Kädet kietoutuivat tytön olkapäiden ympärille vetäen tämän aivan pojan kylkeen kiinni.

   ”Eilisillasta – ”, poika aloitti, mutta Hazel ehätti edelle.

   ”Minä en muista mitään, Jag.”
   Jag virnisti. ”Tiedän. Sinulla olikin aikamoinen meno päällä.”

   Hazel irvisti ja lakaisi katseellaan Greyn perheelle kuuluvaa täydellisen siistiä nurmikkoa. Paljonkohan senkin leikkauttaminen oli maksanut?

   Kuin vahingossa Hazelin ruskeat silmät kohtasivat hetken ajan harmaan hahmon kuistilla.

   ”Kuunteletko sinä?”
   ”En”, Hazel tunnusti ja irrottautui Jagin otteesta. Sitten hän osoitti kaulassaan olevaa punertavansinistä jälkeä. ”Teitkö sinä tämän?”
   ”Sinä et todella muista?” Jag kysyi, mutta jo pojan vihasta ja mustasukkaisuudesta synkistyneet silmät kertoivat Hazelille kaiken tarpeellisen.

   ”Eli se et ollut sinä.”

   Hazel kiitti luojaansa.

   ”En”, oli hiljainen vastaus pojan suunnalta.

   ”Jag. Minä en ole ollut sinun tyttöystäväsi varmaan enää vuoteen. Eikä meidän suhteemmekaan kestänyt mitenkään mainittavan kauan”, Hazel muistutti. Jag nyökkäsi harmistuneena.

   ”Muistan.”

   ”Sitä paitsi sinä itse halusit erota. Vetosit siihen, että halusit olla vapaa. Ja niin olitkin, ainakin seuraavat kaksi tuntia.”

   Poika virnisti, mutta ei sanonut mitään.

   ”Hmm”, Hazel venytti hiljaisuutta ja yritti keksiä Oscarin arvoisen tekosyyn päästäkseen vieressään silti kävelevästi Jagista eroon.

   ”Olen pahoillani, mutta minun täytyy mennä. En... En voi kovin hyvin.”
   ”Minä tulen saattamaan sinut”, Jag tarjoutui ritarillisesti, mutta perääntyi Hazelin painaessa käden suulleen pahoinvoivan näköisenä,

   ”Tai ehkä pärjäät itsekin?”

   Jag kännähti ympäri Hazelin lähtiessä vaappumaan eteenpäin. Kun tyttö oli varma, ettei Jag enää voinut nähdä häntä, hänen kätensä valui alas takaisin kyljen viereen ja hänen olemuksensa rentoutui. Pieni virnistys valaisi tytön kasvoja.

   ”Varsinainen prinssi Rohkea.”

 

   Kääntyessään kadunkulmasta vasemmalle Hazelia vastaan rullasi kummallinen näky. Botoxilla luonnottomaan kokoon paisutetut huulet hohtivat räikeän punaisina ällöttävän kukkahametta muistuttavan kankaanriekaleen äärellä. Vaatekappale natisi liitoksissaan kun valas löllyi eteenpäin.

   ”Kukas sinä olet?” valas kääntyi kysymään tuikea katse siansilmissään.

   ”Mitä se sinulle kuuluu?” Hazel taas tahtoi tietää.

   ”Mitä sinä teet meidän pihoillamme?” valas raakkui matalalla äänellä. Ääni sai Hazelin epäilemään valaan sukupuolta.

   ”No miltä näyttää”, Hazel heitti jälleen vastakysymyksen takaisin ja kääntyi kokonaan ympäri kohti valasta. ”Suunnittelen pankkiryöstöä, tietenkin.”

   Valasnaisen katse tihkui halveksuntaa.

   ”Sinun vanhempasi eivät taida olla rikkaita.”

   ”Ja sinun huulesi eivät taida olla aidot.”

   Järkyttynyt ilme kohosi naisen kasvoille, kun tämä kohotti paksun kätensä huulilleen.

   Hazel kohotti kulmiaan. ”Älä vain sano, että et tiennyt.”

   ”Kuinka sinä kehtaat”, nainen mylväisi ja Hazel peruutti pari askelta. Naisen silmät pullistuivat päästä vaarallisen näköisesti.

   ”Sinä, sinä.. kiittämätön nulikka!”
   Ja mistähän minun pitäisi sinua kiittää?  Hazel mietti itsekseen. Varoittavan esimerkin antamisesta, varmaankin. Hazel aukaisi suunsa ja valmistautui kiittämään kun –

   ”Greta!”

   Esiin purjehti valehtelematta lyhtypylvään pituinen flamingo. Valas ärjähti innostuksesta ja Hazel katseli inhoten kun valas ja flamingo antoivat toisilleen poskisuudelmat. Tämän märän tuokion jälkeen flamingo kääntyi uteliaana Hazeliin päin.

   ”Ja kukas sinä olet?”

   Vaivautumatta vastaamaan Hazel käännähti ympäri ja jatkoi matkaansa. Kävellessään hän teki päätöksensä; hän ei enää ikinä vierailisi Greendale Streetin eläintarhassa vaan oikaisisi mielellään lähimetsän kautta.

 

   Haalean keltainen ja ajansaatossa kulunut talo oli masentava näky rikkaiden ihmisten kartanoiden rinnalla. Portti aukesi tuskastuneesti kirskuen, kuin se olisi jo kyllästynyt työtehtäväänsä. Talo näytti hiljaiselta. Kurkistettuaan punaiseen postilaatikkoon, jonka kannessa luki isoin kirjaimin Deax, Hazel kiersi takapihan kautta sisään.

   Sisällä häntä vastaan hiipi pieni ja siro valkoinen kissa. Se kiersi Hazelin jalkojen ympäri kerran ennen kuin jatkoi matkaansa. Otus oli yhtä itsenäinen kuin omistajansa. Tyttö nappasi leikkisästi kissan hännästä kiinni ja antoi sen sitten luisua pois nyrkistään samettisen pehmeästi kun sen omistaja katosi nurkan taakse.

Hazel kyyristyi.

   ”Peppermint”, hän kutsui pehmeällä äänellä ja rapsutteli kynnellään mattoa. Kissa kurkisti uteliaana nurkan takaa ja äänettömin askelin se liiteli takaisin emäntänsä luo. Hazel istui lattialle ja kurkotti kättään rapsuttamaan kissaa leuan alta. Peppermint kehräsi.

   ”Hazelin pieni rakas”, hän kuiski kissa korvaan kun se teki pesänsä hänen jalkojensa päälle.

   ”Tyttö”, kuului karhea ääni seuraavasta huoneesta, joka oli kaikkien oletusten mukaan keittiö, ”missähän vietit viime yön?”

   Hazelin kasvoille nousi kova, järkkymätön naamio ja hän pystyi ilman sen suurempia ennustuksia sanomaan, että hänen isänsä ilme oli aivan samanlainen.

   ”En ainakaan täällä”, hän murahti ja nosti Peppermintin pois sylistään. Kissa meni menojaan kun Hazel asteli keittiön ovelle.

   ”Nyt ei ole oikea aika koetella minun hermojani, Hazel”, murisi pöydän ääressä istuva, ennen aikojaan vanhentunut mies.

   ”Oi, hetken jo luulin sinun olevan selvin päin, mutta tästä vanhan viinan löyhkästä päätellen…”

   Hazel hiljeni ja kääntyi ympäri jatkaakseen matkaa kohti omaa huonettaan, mutta –

   ”Et sinäkään parhaimmillasi taida olla.”

   Isän syyttävä ääni sai hänet kääntymään raivoissaan takaisin.

   ”No siinä on paraskin puhuja”, Hazel ärähti.

   Hazel halusi jatkaa, mutta ei voinut. Lukko puristi sydämen ympärillä ja rintaa ahdisti.

   Tyttö kääntyi kannoillaan ja marssi vauhdikkaasti huoneeseensa jättäen Adam Deaxin selviämään yksin ylös nitisevästä puutuolista.

 

   Synkkä ilme kasvoillaan tyttö työnsi oven auki ja astui sisään huoneeseen. Huone olisi ollut odottamaton yllätys ihmiselle, joka ei tuntenut Hazelia läpikotaisin. Tyttö oli toden totta suuri kontrasti odottamattoman vaaleanpunaisten seinien keskellä.

   Hän raivasi tiensä yli tavarameren vaatekaapilleen ja tutki hetken sen sisältöä samalla upoten syvemmälle ja syvemmälle omaan maailmaansa, jossa hänen ei ikinä tarvinnut keksiä valheita salatakseen asioita, jotka halusi piilottaa toisilta. Hazelin omassa maailmassa salaisuus oli tuntematon käsite. Oma huone oli paikka, jossa todellisuus vihdoin pääsi pintaan ja huone oli paikka, jonne kellään muulla ei ollut asiaa.

   Löytämättä etsimäänsä Hazel raivasi pienen polun lattialla lojuvien vaatteiden ja tavaroiden läpi pehmeän sänkynsä luokse ja vaipui siihen. Käsi kurotti sängyn alle ja löysi sieltä kirjan, jonka sivut olivat ajan saatossa kääntyneet hiirenkorville. Vaikka Hazel osasi tarinan vähintäänkin ulkoa, hän luki sen aina uudelleen ja melkeinpä aisti äidin pehmeän käden hiuksissaan sitä lukiessaan. Aurinko kurkisti pilven takaa ja Hazel käänsi sivua.